lauantai 15. elokuuta 2015

Ja me juostiin - kiitos Minimarathon.

Niin se lauantai valkeni ja kisapäivä koitti. En tiedä jännittikö lähtö äitiäkin, kun ennen viittä jo heräsin. Mutta ainakin Tyttö oli jännityksestä kiukkuinen ja tuskainen koko aamupäivän. Ehkä siinä oli vähän alkavaa flunssaisuutta mukana, ja ainakin kiire-stressin tuomaa panikointia (joo, se, että herää kaksi tuntia liian aikaisin ei tarkoita automaattisesti, sitä että olisimme ajoissa lähdössä matkaan).
Olosuhteet ennen kisaa eivät siis olleet mitenkään mairittelevat. Melkoista juoksua paikasta toiseen -kirjaimellisesti - oli koko aamu. Puolet ajasta Tyttö halusi kulkea sylissä. Jes!
*Ihan muuten muille tiedoksi: tuonne tapahtumaan voi ihan hyvin ottaa rattaat mukaan, ja ne voi jopa kuskata koko reitin läpi kisaradalla. No worries. Tätäkin ongelmaa nimittäin pohdin, kun välillä näytti, että Pikkuveli liittyy sittenkin kisaseurueeseemme.

Ennen varsinaiseen tapahtumaan pääsyä valotan hieman tätä meidän kilpailutaustaa. Eli mistä se Tytön jännitys on peräisin.
Itse olen kulkenut lapsena kaikki hippohiihdot ja viikkokisat läpi ihan jo tavan vuoksi. Niin maalla siihen aikaan tehtiin. Kaikki olivat mukana pienestä pitäen. Eipä paljon muita tapahtumia ollutkaan tarjolla. En koskaan ollut se kaikkein paras, mutta ihan hyvä urheilija kuitenkin.
Ei ole siis ollut mitenkään tarkoitus pimittää Tytöltä tätä kilpailujen antia, päinvastoin. Mutta sopivia tilaisuuksia ei vain ole tuntunut tulevan ennen tätä vuotta. Onko tilanne muuttunut, vai tuntuuko minusta vain, että erityisesti Helsingissä kaikkeen pitää liittyä tai sitoutua? Ja kaikessa ollaan heti kohta jo tosissaan? Lasten kilpailujen pitää minun mielestäni olla hyväntuulisia, helpostilähestyttäviä tapahtumia.

alkujumppaa

Tänä vuonna tarjontaa sitten onkin ollut. Mökkipaikkakunnan lähellä olisi kilpailtu kesäloman lopuksi lasten triathlonissa (täällä). Tyttö oli alkujaan todella innostunut, ja raahasin jopa polkupyörän mökille mukana tätä varten. Mutta jotenkin Mummi sai luotua Tytölle paniikkimielen pelottelemalla uintikilpailusta syvässä, kylmässä vedessä - terkkuja vain Mummille. Ja voikin sanoa, että siinäpä se.

Ehkä triathlon olisi muutenkin ollut vähän liian rankka ensi kokemus kilpailusta, pohdin, ja pääsimme toisella pikkupaikkakunnalla osallistumaan yleisurheilukilpailuun. Viisivuotta on todella ongelmallinen ikä aloittaa kilpaileminen: tämän ikäinen ymmärtää jo voittamisen merkityksen. Niinpä siinä sitten kävikin, että kun Tyttö kesken juoksukilpailun huomasi, että ei voitakaan, hän laahusti surupuserossa maaliin.

kohta jo maalissa

Ja nyt voi mennä itseensä kasvatusasioissa. On tainnut jäädä käsittelemättä itsensä voittaminen, parhaansa tekeminen ja monta muuta kilpailuun liittyvää asiaa. Jotenkin nämä asiat ovat minulle olleet itsestään selviä ja kuuluneet niin olennaisesti omaan lapsuuteeni, etten osannut edes ajatella, että eihän lapsi niitä automaattisesti ymmärrä.
Onnistumisia ja kilpailukokemuksia todellakin kannattaisi kerätä jo paljon nuorempana, silloin kun tuo voittamisenkonsepti ei ole vielä seljinnyt. Esimerkiksi Pikkuveli oli vastaavasta kilpailusta jälkikäteen aivan haltioissaan, koska hän voitti (vaikkei siis todellakaan voittanut ja hänen juoksumatkaansa mahtui oikeasti draamaa..). Mutta Pikkuveli oli kaikesta huolimatta automaatisesti tyytyväinen suoritukseensa, ja hänen mielestään kaikki voittivat. Eli varmasti hyvä muisto kilpailusta, jonka avulla seuraavaan kisaan osallistuminen on helppoa.

pääsipä äitikin juoksemaan Olympiastadionille kerran elämässään

Tytölle siis tämä Minimarathon oli erittäin tärkeä kokemus. Päästä maaliin, tehdä parhaansa, ja kaikki voittaa. Ja toden totta kyllä tällä martalla meinasi kyynel tulla silmään, kun näin Tytön onnellisen ilmeen maalissa mitalli kaulassaan!
Tämä juoksu teki sen, mitä toivoinkin. Tunnelma oli hieno ja lapsia oli ajateltu joka käänteessä. Vanhemmat saivat juosta lasten mukana koko matkan kannustaen. Välillä käveltiinkin käsikädessä, kun äiti ei meinannut jaksaa...




Kiitos Minimarathon! Tullaan ehdottomasti ensi vuonnakin. Tytöllä on pitkä lista serkkuja, jotka hän aikoo myös ilmoittaa mukaan, niin kivaa oli.


2 kommenttia:

  1. Uskon, että voittamisen tärkeys on myös luonnekysymys, toisille vain on tärkeää olla ensimmäinen, paras ja kaunein. Kuulosti kivalta tapahtumalta, ehkä mekin tulemme ensi vuonna (ulvomaan maassa, koska voitto menee varmaankin sivu suun:0)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo varmasti on luonne-eroja tässäkin asiassa. On vain sääli, jos osallistumisen estää epäonnistumisen tai häviämisen pelko. Tuollahan siis oli niin paljon porukkaa, että todellakaan sellaista selvää "kuka tulee ekana" fiilistä ei saa, kun juoksijoita on ihan solkenaan maalissa. Ja kaikki saa mitallin vuorollaan :)
      Tämä auttoi meillä ainakin suuresti ja rohkaisi varmasti osallistumaan taas innolla jatkossa muihinkin juttuihin. Suosittelen!

      Poista