Merkitään ja muistetaan - Pikkuveljen touhuja.

Taitaa olla perinteinen toisen lapsen syndrooma, että muistiinpanot ja merkinnät kakkosen vauva-ajasta jäävät vähiin. Eikä valokuviakaan tule näpsittyä samaan tahtiin kuin esikoisesta.
Eikä tästä voi syyttää pelkkää ajanpuutetta. Eikä ainakaan tapahtumat ole mitenkään vähempi arvoisia. Ehkä jopa päinvastoin. Nyt ymmärtää, miten nopeasti kaikki muuttuu - ja unohtuu. Merkityksellisiä hetkiä tuntuu olevan niin paljon, että kynnys aloittaa nousee: jos kirjoitan tämän, täytyisi kirjoittaa myös tuo... Ahdistus ja paniikki. Eihän mulla ole aikaa kaikkeen tähän!!! Niinpä niin. Tyhjän paperin kammo. Aloitan sitten huomenna paremmalla ajalla.

Pienikin muisto silloin tällöin kirjattuna ilahduttaa varmasti jälkikäteen. Arkiset sattumukset ja pienet huomiot ne kuitenkin unohtuvat nopeimmin. Tytön olessa noin 10-kuukauden ikäinen aloitin kirjoittamaan päiväkirjaa, johon kirjasin myös muistamiani juttuja edeltävän vuoden ajalta. Tekstiä on useita kymmeniä sivuja. Parin vuoden kohdalla kirjoitusvauhti pikkuhiljaa hiipui ja lopulta merkintöjä on vain harvakseltaan. Harmi.
Parasta noissa kirjoituksissa on ihan arkiset jutut. Juuri ne jutut, jotka Pikkuveljen osalta ovat kirjaamatta. Mutta korjausliike tapahtukoon nyt heti. Ei huomenna.

Pikkuveli on usein iloinen ja tyytyväinen touhuilija. Kutitusta masusta - ja nauru raikuu. Aina ei kuitenkaan jaksa iloita: pieni nappisilmä onkin herätessään kovin äänekäs. Ei itke, vaan huutelee. Suorastaan komentaa noutamaan sängystä. Kaikki heräämiseen tarvittava energia tulee nähtävästi käytetyksi tuohon metelöintiin, sillä tämän jälkeen hän usein haluaa toipua rauhassa sylissä ja on joskus vähän kärttyinenkin.

Tahtomies päättää itse kenen sylissä suvaitsee toipua. Parasta tässä on, että äidin syli ei siis automaattisesti ole se paras. Huonointa tässä on, että välillä tällä valitulla sylillä olisi muutakin tekemistä, mutta sylin vaihtaminen ei tule kysymykseen. Neuvottelumahdolisuuksia ei jaeta tässä pelissä.

"Korkealla olen. Ei mua huimaa. Meinaan hypätä!"

Jääräpäinen lähestyminen on tuttua myös muissa tilanteissa. Pikkuveli ei kertakaikkia pääse yli, jos hän sattuu haluamaan jotain. Paremmankaan vaihtoehdon tarjoaminen ei välttämättä poista alkuperäistä halua. Hypoteetinen tilanne: Hän haluaa pihlajamarjoja maasta. Ne ovat likaisia ja tarjoan rusinoita sen sijaan. Ei kelpaa. Hän haluaa pihlajanmarjoja. Ihan sama, vaikka rusinat ovat herkullisia. Pidä äiti rusinasi. Mutta et kyllä anna niitä siskollekaan.

Isosisko on ihanin ja viihdyttävin henkilö koko maailmassa. Useimmiten sisarukset jaksavat leikkiä hyvin sovussa, kunhan aikaa on vietetty tarpeeksi myös erillään. Leikin aiheiksi sopivat yhtä hyvin majaleikit, painiminen, Dublot tai junarata kuin korujen plärääminen, Barbiet ja ponitkin. Pikkuveli antaa siskon pukea ja kammata itseään. Usein pinnien, pantojen, korujen alta olisikin vaikea tunnistaa Pikkuveljeä pojaksi, jos ei tietäisi..

"Olen niin söpö, että siskon on pakko halia mua."

Ja silti pojat on niin poikia. Pärinä ja pörinä moottoroidun ajoneuvon yhteydessä on kyllä outoa. Nämä äänet alkoivat jo puolivuotiaana ilman sen kummempia varoituksia. (Tyttö ei taida osata päristä vieläkään. ) Tavalliset henkilöautot eivät enää jaksa kiinnostaa, mutta jokaisesta "Geggasta" on mainittava erikseen. "Tuku-tuku-tuku" junat ovat myös erikoisen kiinnostavia. Ja entäpä jos taivaalta kuulluu pörinää - ja sitä kuuluu näillä leveyksillä aika usein - kyllä jokainen lentokone on omin silmin nähtävä sumusta tai pilvistä viis.

"Tässä kirjassa on nää kivat rapisevat verhot."

Yksi päivän parhaita hetkiä on päiväunia edeltävä lukuhetki. Useimmiten ei tarvita kummoista kehoitusta omaan huoneeseen siirtymiseen, sillä "kukkuu" (=Pupu piilossa) - , "kvaak, kaak, kaak" (= eläinten kuvia) - tai "Mischu" (=Misu-kisu) -kirjat ovat niin kiinnostavia, että poika löytyy kellimästä lattialta kirjojensa kanssa usein minua nopeammin. Lueskelemme hetken tyynyihin nojaillen ihan vierekkäin. Jos uni ei heti tule, niin laulellaan kirjoihin liittyviä lauluja lisäksi. Pikkuveli haluaa usein lopulta omaan sänkyyn nukahtamaan, jos ei ole sattunut nukahtamaan jo kesken saturepertuaarin. Parhautta. Tästä on vaikea luopua äitiysloman loppuessa.

Sellaisia merkintöjä tällä kertaa. Lupaan ja vannon kautta lapion ja sangon, että kirjoitan lisää. Pian.